Maanantain kunniaksi kävimme pitkällä metsälenkillä tylsän korttelinkierron sijaan. "Hieman" epävarman luoksetulon takia olemme päätyneet kulkemaan yleisemmässä käytössä olevilla metsäteillä talutusvyö + 4 metrin talutin systeemin avulla. Tänään sitten muistui mieleen, miksi harkitsinkaan viimeksi sen joustopalan ostoa taluttimen jatkoksi. Olo oli kuin karusellissa, kun reilut kolmekymmentä kiloa bokseria juoksi minua hepulissa ympäri ja ympäri. Pyöri siinä sitten perässä ja väistele parimetrinen keppi suussaan ympäriinsä säntäilevää koiraa. Lenkki huipentui puolimatkassa, kun kalliolla hihnan mitan perässäni kulkeva Pinja näki oravan ja tempaisi itsenä täyteen vauhtiin unohtaen taluttimen olemassaolon. Kahdeksan metrin pikaspurtin jälkeen Pinja koki äkkipysäyksen ja minä löysin itseni selältäni maasta pää kantoon iskeytyneenä. Olihan se kanto sentään pehmeämpi kuin paljas kallio, vaikkei se sillä hetkellä paljoa lohduttanut. Pinjaa ei pikkutärskyt haitanneet, vaan meno jatkui entiseen malliin. Kolhitussa mielessäni kävi taas kerran päästää bokseri irti ja katsoa kuinka sen hahmo katoaa kaukaisuuteen. Säälin pientä oravaa ja jatkoin kotia kohti hammasta purren koira tiukasti hihnassa.
Kotipihan liepeille päästyäni olin jo tullut siihen tulokseen, että oma vikahan se on, kun en ole jaksanut opettaa toista kulkemaan nätimmin hihnassa metsässä (tai ostanut edes sitä joustopalaa...). Siispä päätin uhrata loput taskunpohjalle jääneet jauhelihat luoksetulon harjoitteluun. Viime viikkoina "tule" on kaikunut lähinnä kuuroille korville ja jos arvon neidillä on ollut aikaa totella kutsua, on se tehty hidastellen ja mutkien kautta. Nyt Pinja reagoi käskyyn heti, tuli suoraan ja vauhdilla luokse, mutta eteeni istumisen sijaan kyykkäsikin jalkojeni juureen kuselle. Kokeilin liikettä uudelleen, taas sama juttu. Istumisen sijaan rakas Prinsessani päätti tiristää pikku pisun samalla kaunista kontaktia pitäen. Lähes ensimmäistä koiraa kouluttavana hölmistyin sen verran, että Pinja ehti poistua tyylikkäästi paikalta ennen kuin ehdin edes miettiä, miten päin tämä nyt olisi pitänyt palkata tai jättää palkkaamatta.

Jotain hyvääkin. Kotipihassa ohitimme kolme koirakkoa, kertaakaan ei Pinja nostanut karvoja pystyyn, puhissut tai pärrännyt ja helikopterihyppykin suoritettiin vain provosoivasti hyppelehtivän villakoiran kohdalla.


Lenkin jälkeen simahdettiin välittömästi.
Rankkaa on pienen Prinsessan elämä, kun aina vaan mollataan.